http://www.youtube.com/watch?v=1G4isv_Fylg&ob=av2e

On kulunut kaksi kuukautta ja kolme päivää siitä, kun sanoin vuodeksi hyvästit kaikelle mitä mulla on. Nyt, kahden kuukauden armottoman uteliaisuuden ja ymmärtämättömyyden jälkeen voin hyvillä mielin todeta, että uteliaisuus asioita kohtaan on tehnyt tehtävänsä, oon vihdoin saavuttanut jotakin. Pikkuhiljaa, takapakeista huolimatta, alkaa tuntua, että elämä alkaa asettua mun ympärille täälläkin ja päivittäiset rutiinit alkaa täyttää mun päiviä. Myös kieli sujuu paremmin, lähtökohtana kun oli täysi nolla, jos oluen tilaamista ei lasketa. Perhe ja kaverit puhuu mulle vaan italiaa ja tarvittaessa käännös on saatavissa. Ite koitan parhaani mukaan kakoa kaiken italiaksi, ja toisinaan se ihan onnistuukin. Ennen kun host-veli palaa Espanjasta olis mulla tarkoituksena jo puhua sujuvaa italiaa, eli aikaa on alle kuukausi.. Speriamo!

Täällä on paljon aikaa miettiä, toisinaan liikaakin. Ensi viikolla etsitään mulle pilatesta, tennistä tai maalauskurssi. Päätin myös alkaa lenkkeillä aamuauringossa. Eiköhän näiden aktiviteettien saattelemana mun päivät täyty ja ei tarvi ajatella liikaa tai olla iltoja enään yksin. Ei sillä, ettei mulla olis täällä ystäviä tai asiat hyvin. Kaikki on mukavasti ja ystäviä on. Koulussa kaikki on mukavia ja kiinnostuneita La Finlandesesta ja tosi auttavaisia. Lauantai-iltaisin tehdään usein jotain yhdessä, viimeksi syötiin pitsaa, katsottiin elokuvaa, pelattiin monopolia ja en edes hävinnyt! Kuitenkin odotan sitä hetkeä, kun mukava muuttuu enemmän omaksi jutuksi enemmän tutuksi ja turvalliseksi. Kaipaan sellaisia pienen pieniä asioita, jotka ilman suurempia ponnistuksia saa päivät tuntumaan paremmilta, kuten Indiskan kahvikupit tai ihan vaan elämisen helppous, jos haluan extemporee suunnata kohti kaupunkia ja juoda kupin kahvia ystävän kanssa, niin senkun hyppään bussiin ja menen. Täällä asiat pitää suunnitella etukäteen, bussiakin joutuu odottamaan vähintään sen puoli tuntia ja pahimmillaan puolitoista.