Uusi vuosi, uudet kujeet

Joulu meni ihan mukavissa tunnelmissa. Ei joulufiiliksissä, mutta niin se on vaan parempi, ettei tuu ikävöityä liikaa. Joulupäivänä vähän pisteli sydämmessä, kun mietin perhettä ja sukulaisia tädin luona pelaamassa Trivial Pursuittia ja syömässä perinteisiä jouluherkkuja. Täällä joulua juhlitaan ensin 24 päivä illalla syömällä ja rulettia pelaamalla ja seuraavana aamuna avataan lahjat. Lahjojen avauksen jälkeen lähdettiin mummun luokse syömään. Ruokaa oli paljon, voi kamala, kaikkenmoisia herkkuja ja vähemmän herkkuja. Luojan kiitos, että mummulla on alan koulutus sillä 51 henkilön ruokkiminen ei oo pikkujuttu. Mun osuuteni tietenkin muukalaisena oli maistaa uskollisesti jokaista ruokalajia. Kyllähän se onnistuu mutkitta jos puhutaan maistamisesta maistamisena, mutta täällä sen käsitys on hieman toinen. Parhaani mukaan yritin pysyä tahdissa mukana, mutta lopulta hengittäminenkin oli vaikeaa (tästä voin syyttää myös itseäni, sillä laitoin jalkaani kireimmät korkeavyötäröiset housut mitä kaapistani löysin). Jälkiruokien jälkeen en enään pystynyt liikkumaan.


Ylhäällä kuvassa on  mummun tekemä joulukakku mikä on joka vuosi illan kohokohta. Lisäksi se on erilainen joka vuosi. Huh. 

Joulun jälkeen oli mukava mieli sillä pelkäsin, että ikävöisin liikaa kotiin ja olisin surullinen, niin ei kuitenkaan käynyt. Seuraavana kummituksena oli uusivuosi. Tyttökaverit hajaantui kaikki eri paikkoihin poikaystäviensä kanssa ja aloin jo suunnitella että jään kotiin, vuokraan Moulin Rougen ja The Notebookin ( jos että vielä oo näitä nähneet niin kiireesti!) ja nyyhkin vessapaperiin. Onneksi veli otti mut mukaansa yhdelle Villalle, jossa koulun komistukset piti yksityiset juhlat. Siellä oli paljon uusia tuttavuuksia ja mukava fiilis. Vuosi vaihtui ja lupasin ettei oo mun viimeinen uusi vuosi italiassa. Toisenkin lupauksen tein, pidättäydyn syömästä nutellaa. Eilen yöpalalla ymmärsin kuitenkin, että tää lupaus on naurattava ja ei käy mitenkään järkeen, oonhan kuitenkin nutellan mekassa. Joten maistelin (suomalaiseen tapaan) tätä makoisaa suklaista herkkua joka aiheuttaa finnejä ja liikakiloja. Vuosi vaihtui mukavissa tunnelmissa. Palattiin kotiin 4 aikoihin yöllä ja poikettiin huoltoasemalla syömässä croisantteja ja cappuccinoa.

         

La mia famiglia

Huomenna täsmälleen tähän samaan aikaan ollaan koko suvun voimin vastaanottamassa veljeä Espanjasta. Jännityksellä odotan mitä tapahtuu, tullaanko toimeen ollenkaan vai tuleeko siitä mun paras kaveri täällä, tai jotain siltä väliltä. Kuka tietää, mutta niin paljon oon pelkkää hyvää kuullut, että ihan hyvillä mielin odotottelen. Mulla on täällä siis kaksi veljeä, toinen opiskelee Siennassa ja sen takia ollaan oltu vähän tekemisissä. Ensimmäiset kaksi viikkoa Biagio oli täällä Cataniassa viettämässä lomaa ja sinä aikana tutustuttiin aika hyvin. Jouluna taas nähdään. Ei muuten mikään pieni joulu tiedossa... Papán suku on pienoinen 30 henkeä ja siihen päälle maman suku. No toivotaan että ruokaa on riittävästi kaikille. Toisen veljen nään tosiaan kasvotusten ensimmäisen kerran huomenna.







Giuli on ihana!

Giulia tarvii ihan oman osionsa. Oon aina halunnut, että mulla olis sisko ja nyt mulla vihdoin on! Giulia on siis mun pikkusisko täällä. Tullaan todella hyvin toimeen ja kun on huono päivä tai ikävä se kuuntelee ja ymmärtää. Tehdään paljon asioita yhdessä ja suurimman osan ajastani täällä vietän Giulin kanssa. Mikään ei oo hauskempaa kun ne illat jolloin mama ja papá on teatterissa ja meidän täytyy kokkailla keskenämme.. Siinä ollaan aika parivalkakko.. Yksi kaunis iltapäivä teki mieli jotain makeaa ja päätettiin kokeilla nutellamoussen tekemistä, eihän se nyt ihan sokerista, voista, munista ja nutellasta muodostu, mutta.. Seuraavana päivänä en mennyt mahakipujen takia kouluun. 



 Kai mun täytyy teille näyttää mikä meitä noin nauratti...





Mamma mia!



Mama on aivan ihana! Iltaisin juodaan teetä yhdessä ja jutellaan puuta heinää. Joskus käydään yhdessä marketissa ja ostetaan koko kauppa tyhjäksi vaan siksi että meillä ei suomessa oo näitä isoja joulukakkuja (yksi kakku painaa KILON ? )  tai nougatia viidellä eri päällysteellä... Joten joka kerta on kuin pieni tutkimusmatka. Kerran sain jopa ilmaista prosciuttoa suloiselta lihatiskimieheltä. Eli toisin sanoen joskus kauppareissut on mun viikon kohokohta.. Mama on ihana. Papán kanssa tullaan hyvin juttuun, mutta meillä on vähän jäänyt alun kielimuuri päälle.. Mutta silti pidän papástakin paljon, ruokapöydässä se vitsailee ja on muutenkin aina tosi mukava ja auttavainen. Ainoa vaan, että kun ollaan kahdestaan vaikka autossa on vähän hiljaista.

Voin siis sanoa, että mua on lykästänyt paremman kerran perheen, koulun ja sijainnin kanssa.



















Näin kulutan aikaa

Kai sitä pitäisi nyt vaan oikeasti sisäistää se pikkuasioista nauttiminen. Tuntuu vaan niin hölmöltä hakea onnellisuutta sukkakaupasta tai salmiakista, mutta tottahan se on, että viimeviikolla yhtäkkiä sukkakaupassa ymmärsin, että kaikki on hyvin ja ostin viidet pehmeät ja ihanan pastelliväriset sukat. Tein myös ihanan löydön herkkukaapista viimeviikolla, peränurkkaan oli piilotettu melkein avaamaton tuliaissalmiakkipussi, eihän nää siitä tietenkään tykkää, joten koin tietenkin tarpeelliseksi vähän helpottaa ja syödä muutaman namusen. Siellä se pussi odottaa pahempaa hinkua. Fazer on jo loppunut, mutta jouluksi äiti on luvannut lähettää lisää, sitä odotellessa.

Nyt on tullut ensimmäinen ikävöinti-jakso. Välillä tuntuu, että vaan kulutan aikaa täällä, en oikein tee mitään hyödyllistä, kunhan nyt vaan oon ja möllötän. Mutta ehkä se on vaan yksi osa sitä itsensä etsimistä, että on aikaa miettiä ja selviytyä tilanteista ihan yksin. Enkä kuitenkaan oo yksin, te kaikki ootte 2739 kilometrin ja muutaman hassun lätäkön takana. Lopulta ikävöinti on kuitenkin vaan hieno asia, se osottaa, että mulla on jotain arvokasta mitä kaivata. Ja kun aika rientää tällälailla niin ihan kohta oonkin jo siellä teidän kanssa teetä juomassa ja odottelemassa lumentuloa. 7 ( SEITSEMÄN ) kuukauden päästä. Ei oo kauaa se.

Oivalluksia

Kello on jo liikaa ja väsytääkin kauheesti, mutta mun just viimeistelemä ranskalainen manikyyri ei vielä salli nukkumista. Eilen ostettiin mulle parempi liittymä puhelimeen ja nyt mulla on 500 tekstiviestiä per päivä. Onko edes hullua? Käyttääkö joku mukamas niin paljon tekstiviestejä yhdessä päivässä? Kaikki on nykyään niin isoa ja liioiteltua, mutta kuitenkin lopulta ne pienimmät asiat tekee isot mahdollisiksi ja eikös  ne pienimmät mansikat oo kaikista makeimpia?
Tänään, kun tulin koulusta kotiin, postiluukussa mua odotti mukava ylläri. Mikään ei oo ihanampi tunne, kun saada kirje tai paketti. Tällä kertaa kuoren sisältä löytyi ohjeet onnellisuuteen ja just sopivasti kaksi palaa Fazerin sinistä. Hymyilin, kun oivalsin monta asiaa.

 

1. Oon täällä vaan ja ainoastaan itseäni varten.
2. Mun kuuluu tehdä just niitä asioita joista ite pidän, niitä jotka saa mut hymyilemään ja onnelliseksi.
3. Silloin, kun tekee mieli itkeä, on itkettävä ja muistettava, että mulla on täysi oikeus negatiivisiinkin tunteisiin. Aina ei tarvi hymyillä.
4. Mulla on jäljellä enää hiukan yli 7 kuukautta täällä. Se on mahdottoman vähän ja samalla ikuisuus. Eli tilaisuuksiin on tartuttava ja hypättävä avoimin mielin.

 

 "Vietä ihania päiviä, hengitä hyviä hetkiä, tartu oikeisiin ihmisiin ja älä murehdi"  - Sandra

Kiitos Sandra!

Hymyillen



Nyt hymyilyttää! Tää kulunut viikko on ollut monellakin tapaa piristävä. Maanantaina herätyskello soi kuudelta ja ponkaisin ylös sängystä tavallista pirteämmin, kurkistin ikkunasta ulos odottaen aurinkoista aamua, mutta totuus oli toinen. Ei tarvinnut kauan punnita suuren lämpimän sängyn ja pilkkopimeän ja kohmeisen aamulenkin välillä. Sujahdin takaisin vällyjen väliin ja laiton herätystä tunnilla eteenpäin. Onnellisena heräsin kun sen aika tuli. Olin vaatteita vaille valmis kun Mama koputti oveen, seistiin siinä muutama tovi, Mamalla oli tukka pystyssä (selvästi juuri herännyt), ja mulla yöpuku vielä päällä. Vielä ehtis kouluun jos oikein haluais. "Viivi haluatko mennä kouluun tänään? Kello on jo liikaa, ollaan myöhässä, mitä tehdään?" Hymyilin ittekseni kun ymmärsin mitä tässä ajettiin takaa. "Hhmmm....Ei kiitos. Totta, oikeassa olet, myöhässä ollaan ja pahasti." "Siispä sun on parasta jatkaa unia." Molemmat hymyiltiin leveästi, paukautin oven kiinni, hyppäsin sänkyyn ja heräsin yhdeltä kun sisko tuli kotiin koulusta. Aamupalaksi söin nutellaleipiä, tuntematta ollenkaan huonoa omatuntoa tästä mahtavasta aamusta.

Tiistaina koulu loppui jo yhdeltätoista jonkun opettajien kokouksen takia. Se ei myöskään harmittanut. Kotona päätettiin Giulian kanssa lähteä kävelylle (Giulialle aamupala läheisestä leipomosta, koska oli ollut sen vuoro nukkua pitkään ja lintsata koulusta). Aurinko paistoi ja löydettiin aivan mahtava paikka pysähdykselle. Ensin oltiin ihaitu kaunista näkymää ylhäältä kallioita, kunnes huomattiin ihan vierestä alas laskeutuvat portaat. Niitä pitkin päästiin vielä huikeempaan paikkaan, josta voi kesällä mennä uimaankin. Illemmalla kävin lenkillä ja voin valehtelematta sanoa, että se tuntui tosi hyvältä! Alkumatkan jopa naureskelin itsekseni.

Keskiviikkona koulua oli valitettavasti normaalisti, vaikka eipä se sinällään haittaa missä kulutan aikaa, kotona vaan olis aktiviteetteja enemmän. Mulla on just nyt hyvä kirja luettavana ja sen siivittämänä koulupäivät on ohi suht nopsakkaan.

 Olin jo kävelemässä ulos koulun porteista, kunnes toverini Pietro muistutti mua torstain lakosta ja siitä etten vahingossakaan tulis kouluun. Meillä koululaisilla on täällä aika paljon näitä lakkoja, eikä me useimmiten edes tiedetä syitä niihin, milloin Berlusconi, milloin mitäkin. Jäädään vaan onnellisesti kotiin nukkumaan.

Illalla sitten kavereiden kanssa päätettiin lähteä ulos syömään. Olin väsynyt ja hankasin vastaan kun Alessandro soitteli ja varmisteli tarviinko kyytiä ja oonko nyt varmasti tulossa. Väsymystä ei auttanut yhtään se masentava totuus, että ulkona satoi vettä kaatamalla. Kuitenkin urhoollisesti raahasin itteni paikalle. Ilta osottautuikin tosi kivaksi! Puhuin italiaa ja vaan italiaa ja keskustelin vihdoin normaalisti muiden kanssa. Hymyilin ittekseni illan mittaan sillä kaikki oli niin hyvin, olin tosi ylpeä ittestäni, vihdoin tunsin olevani osa joukkoa ja mukana jutussa! Mikään ei oo hauskempaa kun paikallisten ilmeet kun ne odottaa multa englantia ja sanonkin jotain iltaliaksi. Illan päätteeksi meidän oli kaikkien kuuden ahtauduttava yhteen pieneen henkilöautoon. Matkaa ei helpottanut se että auto oli ehkä minimaalisin auto ikinä tai että mukana oli vaan kaksi pienikokoista. Huippuna tälle loistavalle illalle puhuin koko matkan Liccian isän kanssa italiaa. Muut kuunteli suut auki kun puhuttiin saunasta ja kuinka ihan tosissaan pompitaan ja kieritään alasti lumessa sen jälkeen. Liccian isä siis oli kymmenen vuotta sitten käynyt Suomessa ja kokenut tän supisuomalaisen outouden. Oli ihana tavata joku joka tiesi edes jotain Suomesta. Menin tyytyväisenä hymy huulilla nukkumaan!

Tänään oli sitten kyseinen lakkopäivä ja oltiin sovittu muiden vaihtareiden kanssa, että nähdään jo aikasin aamulla, kokkaillaan ja pelataan monopolia. Itsehän kuitenkin heräsin siihen kun Fatima koputtaa oveen ja kertoo ruuan olevan valmis. Kello oli 14.09. Aamiaiseksi pastaa, mikäs sen mukavampaa. Loppupäivän olin Enzon ja Martinin kanssa. Kukaan ei kokannut tai pelannut monopolia. Mukavaa oli silti.

Löhöilyä

 
Vihdoin on sunnuntai mikä tarkoittaa ainoaa vapaapäivää täällä. Muut päivät painetaan ahkerasti koulussa. Tänään oon ottanut kaiken ilon irti ainoasta vapaapäivästäni ja ollut koko päivän yöpuvussa. Mikään ei oo parempaa kun laahustaa jääkaappi-sänky väliä ja vaan katsella elokuvia. Huominen englanninkoekkaan ei  oo vaivannut mun päätä sen pahemmin, katsotaan miten menee ja harmitellaan jälkeenpäin. Oon ottanut elämään uuden asenteen, koitan saada kaikkeen positiivisen näkökulman ja kokeilla ennakkoluulottomasti uusia asioita. Huomenna on herätys kuudelta ja lähden lenkille. Toivotaan ettei sada ja kuntoa riittää. Epäilen. No pääasia että kokeilen, ehkä se onkin yhtä kivaa miltä kuullostaa! Nyt nukkumaan, buonanotte tutti! 

http://www.youtube.com/watch?v=lkbiB0QfU3s

http://www.youtube.com/watch?v=1G4isv_Fylg&ob=av2e

On kulunut kaksi kuukautta ja kolme päivää siitä, kun sanoin vuodeksi hyvästit kaikelle mitä mulla on. Nyt, kahden kuukauden armottoman uteliaisuuden ja ymmärtämättömyyden jälkeen voin hyvillä mielin todeta, että uteliaisuus asioita kohtaan on tehnyt tehtävänsä, oon vihdoin saavuttanut jotakin. Pikkuhiljaa, takapakeista huolimatta, alkaa tuntua, että elämä alkaa asettua mun ympärille täälläkin ja päivittäiset rutiinit alkaa täyttää mun päiviä. Myös kieli sujuu paremmin, lähtökohtana kun oli täysi nolla, jos oluen tilaamista ei lasketa. Perhe ja kaverit puhuu mulle vaan italiaa ja tarvittaessa käännös on saatavissa. Ite koitan parhaani mukaan kakoa kaiken italiaksi, ja toisinaan se ihan onnistuukin. Ennen kun host-veli palaa Espanjasta olis mulla tarkoituksena jo puhua sujuvaa italiaa, eli aikaa on alle kuukausi.. Speriamo!

Täällä on paljon aikaa miettiä, toisinaan liikaakin. Ensi viikolla etsitään mulle pilatesta, tennistä tai maalauskurssi. Päätin myös alkaa lenkkeillä aamuauringossa. Eiköhän näiden aktiviteettien saattelemana mun päivät täyty ja ei tarvi ajatella liikaa tai olla iltoja enään yksin. Ei sillä, ettei mulla olis täällä ystäviä tai asiat hyvin. Kaikki on mukavasti ja ystäviä on. Koulussa kaikki on mukavia ja kiinnostuneita La Finlandesesta ja tosi auttavaisia. Lauantai-iltaisin tehdään usein jotain yhdessä, viimeksi syötiin pitsaa, katsottiin elokuvaa, pelattiin monopolia ja en edes hävinnyt! Kuitenkin odotan sitä hetkeä, kun mukava muuttuu enemmän omaksi jutuksi enemmän tutuksi ja turvalliseksi. Kaipaan sellaisia pienen pieniä asioita, jotka ilman suurempia ponnistuksia saa päivät tuntumaan paremmilta, kuten Indiskan kahvikupit tai ihan vaan elämisen helppous, jos haluan extemporee suunnata kohti kaupunkia ja juoda kupin kahvia ystävän kanssa, niin senkun hyppään bussiin ja menen. Täällä asiat pitää suunnitella etukäteen, bussiakin joutuu odottamaan vähintään sen puoli tuntia ja pahimmillaan puolitoista.